Raskaus, ihanaa aikaa?

Ihmettelen kovasti kun näkee näitä raskaana olevia naisia vaikka kaupungilla jotka niin hehkuu sitä raskaus onnea, miten ihanaa kun maha kasvaaa ja sitä rataa.. NOT! Niin paljon kun odotan että tämä prinssi syntyy meille niin oon aina inhonnut sitä itse raskaana olemista. Ensinnäkin ihan alusta asti oon menettänyt yöunet kun vessassa pitää käydä monta kertaa, ja tuntuu että se alkoi heti kun kaksi viivaa tuli testiin, siis sitä on kestänyt jo pian 8 kuukautta. Koko raskauden oon ollut jollain tavalla kipeä, alkuraskaudessa mulla on munasarjoissa kysta joka puhkes ja se oli kivuliasta, sitä ei unohda. Järjettömiä vatsakipuja on ollut koko raskauden ja muita oireita tietenkin, oon odottanut päivää jolloin kaikki olisi hyvin eikä kipuja olisi mutta sitä päivää en ole vielä nähnyt. Ja ystäväni masennus jonka kanssa ollaan taisteltu jo kymmenen vuotta, niin sen kanssa taistelen edelleen joka ikinen päivä. En ole tämän raskauden aikana tarvinnut tai no suostunut lääkkeitä syömään vaikka välillä olisi ollut ihan hyvä idea. Ne lääkkeet ei vaikuta sikiöön muuten kuin että saattaa olla normaalia itkuisempi kun syntyy, näin on lääkäri kertonut. Mutta en siis niitä lääkkeitä suostunut syömään. Kovasti saa olla itestään ylpeä ettei oo "vajonnut" niin että olisi tarvinnut.. mutta henkisesti taistellaan joka ikinen päivä. 
Huomenna meillä alkaa viikko 34, eli lopussa ollaan. Ei se kuitenkaan ajatuksen tasolla helpota kun maha on niin iso ettei saa nukutuksi, vessassa käydään noin 5-10 kertaa yössä, ja on niin pirun kuuma öisin vaikka meillä on aina ikkuna auki. Turhauttaa ajatus että KUUS VIIKKOA vielä.. supistuksia KYLLÄ, kipuja KYLLÄ, ahdistusta KYLLÄ, pelkoa KYLLÄ, huonoja päiviä KYLLÄKYLLÄ, huonoja yöunia KYLLÄ KYLLÄ KYLLÄ. 

Mä kuitenkin koen että tämän raskaus ajan joudun käydä läpi yksin, koska toinen voi vaan nähdä sen tuskan mutta ei kuitenkaan kokea. EI toisen tarvitse olla öisin hereillä sen takia että mä en saa unta tai että mun pitää pomppia sielä vessassa sata kertaa yössä. Ei toisen tarvitse kokea niitä liitoskipuja, supistuksia tai ahdistusta tämän raskauden takia eikä toisen tarvitse miettiä miten päin yöllä nukkusi että saisi edes hetken unta eikä toisen tarvitse pelätä sitä synnytys kipua mitä nainen joutuu synnytyksessä kokemaan. 
Ainut mitä toinen joutuu kokemaan on mun jatkuva valitus jostain, se että joutuu katsomaan vain toisen kipuja eikö voi mitenkään auttaa. En silti sano että miehellä olisi helppoa,  EI, ei ainakaan meillä. Tää raskaus on muuttanut mun luonnetta tosi paljon, voin rehellisesti sanoa etten tunnista sitä naista joka sielä peilissä katsoo, se on joku ihan toinen.... 
Mä oon aikalailla koko raskauden ollut todella väsynyt, kiukkuinen ja todella kipeä. Asioiden tekeminen tämän pian 9 kuukauden aikana on ollut vaikeaa. Olen hyvin kiukkuinen kokoajan enkä tyytyväinen mihinkään. Huudan ja raivoan vähän väliä ilman mitään syytä ja mikään ei oo koskaan hyvin ja se on kyllä vaikuttanut myös parisuhteeseen. Ehkä toinen kokee olevansa vain kynnysmatto koska mun raskaus hormoonit on ihan järjettömät. Voin silti myöntää sen kenelle tahansa että se nainen joka täälä on asunut tämän raskaus ajan, se en ole minä. Mä en ole niin kamala en oikeasti.. Tää raskaus tekee mut hulluksi myös henkisesti. 
Odotan kovasti että tämä lapsi syntyy ja mun hirveät hormoonit häviää jotta voisin taas olla tyytyväinen omaan käytökseeni ja olla onnellinen kaikesta siitä mitä mulla on. 
Ja mitä tulee ystäviin, niin niitä ei ole paljon tämän raskauden aikana näkynyt, ja se on kyllä myös mun vika. Mä oon ollut niin järjettömän väsynyt ja kipeä etten yksinkertaisesti ole jaksanut tehdä mitään, saatikka käydä missään. Toivon että ne ystävät olisi sielä vielä kun saan tämän elämän taas raiteilleen. 
Ja vaikka tämä postaus on ollut pelkkää valitusta niin haluan PAINOTTAA että kovasti odotan tämän lapsen syntymistä, sitä kaikkea uutta ja ihanaa mitä meillä on edessä, vaikkakin raskaus aika on ollut vaikea, mutta se on ollut sitä jokaisen lapsen kohdalla. 
Edessä on vielä synnytys, se mitä oon pelännyt koko raskauden ajan, se minkä takia olen käynyt pelkopolilla ja psykologilla että sais selkoa siihen miksi pelkää niin kovaa. Mulla on kuitenkin kaksi normaalia synnytystä takana, mutta tämä kolmas on ajatukseltaaan mahdoton synnyttää. Kovasti pohtii että johtuuko vain siitä että Veeti on erityinen, että mitä jos tämäkin lapsi on MUTTA Veeti ei vammautunut synnytyksessä vaan synnytys oli ihan normaali.  Mitä jos en saakkaan tätä lasta ulos? mutta eipä tuonne ole vielä yhtää lasta jäänyt, kyllä se sieltä ulos tulee. Vai onko se sitä että pelkään että mulle sattuu jotain?  fakta tieto kuitenkin on että mun aivoista löytyi ne valkoiset läiskät ja niitä ei ole päästy tutkimaan vielä, mutta tiedetään ettei ne sinne päähän kuulu, ehkä se ahdistaa myös että mitä jos jotain menee vikaan vaikka neurologit on sanonut että saa synnyttää normaalisti. Synnytyslääkäri ja psykologit on myös sanonut että tämä pelko saattaa juurtaa myös jonnekkin kauas esimerkiksi lapsuuteen tai muuhun suhteeseen missä on se itsetunto poljettu maahan... niin kuka tietää, sen pystyn sanomaan ettei mistään loppujen lopuksi ole ollut apua ja mun pään sisällä tuleva synnytys pelottaa ihan vi#usti, ja ahdistaa. Jonain päivinä voin sanoa että mä pystyn siihe ja taas toisena en todellakaan pysty siihen. ottakaa nyt siitä selvää sitten. 

Mutta leuka pystyyn ja loppuraskaus kuitenkin edessä. Ei kauaa kun saadaan tämä lapsi tähän maailmaan, keinolla millä hyvänsä.

 Eiköhän se hyvin mene !!!