Kun peilikuva ei miellytä

Ihan ensiks, päädyin tekemään uuden blogin jota aion nyt päivittää tasaseen tahtiin ja tämä blogi kirjoitus sen teille myös selventää.
Voisin myös kertoa meijän perheestä jos tätä sattuu lukea/seurata ihminen joka ei meitä tunne.

Olen siis 27 vuotias lähihoitaja, mulla on kaksi lasta , neiti 8v joka käy toista luokkaa ja jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista,siitä saanen varmaan oman blogi tekstin.
Sitte on tuo 5v hurmuri poika jolla on cp vamma (spastinen hemiplegia) ja csws epilepsia joka on vaikeasti hoidettava epilepsia) kerron siitä myös erikseen toinen päivä.
Neiti on viikko - viikko periaatteella isänsä luona mutta poika vain joka toinen viikonloppu yötä isänsä luona (eri isät)
Veetin sairauden ja epilepsian kanssa olen ollut käytännössä yksin, joo siis onhan sillä isä mutta sekin touhu on mitä on..
Itse tällä hetkellä kotona syksyn ja olis tarkoitus hakea opiskelemaan tammikuussa vammaisten puolelle mikäli se on mahdollista.

Tää ensimmäinen blogi kirjoitus on ehkä hieman erilainen ja "hieman" syyttävä.
Mä oon aina halunnut olla laiha, sellasessa bikini kunnossa. Mutta se mikä tuolta peilistä takas katsoo niin se ällöttää joka päivä enemmän. Joillekin se on niin helppo lähteä liikkumaan, vaihtaa ruokavalio ja laihduttaa. Toisille se ei oo kun mennä vaan ja tehdä. Mulle se on aina ollu vaikeeta, siis oikeesti. Monesti sitä on tekosyitä keksiny mutta miettii aikaa taakse päin, oli aika kun en saanut käydä salilla, mun paikka oli kotona eikä ollut "aikaa" sellaseen. Myöhemmin sitten laihduin kun oma elämäntilanne muuttui, sitä kesti yli vuoden ja olin suht tyytyväinen koska en niin laiha ole loskan ollut, silti ainakun katsoi peiliin niin mietti mitä kaikkea sitä vielä haluis kropasta muuttaa.
En siis koskaan elämässäni ole ollut sinut mun kropan kanssa vaan isoilla vaatteilla peitellyt sitä kaikkee mitä inhos. Mun itsetunto oli muutenkin tallottu maahan jo lapsesta asti niin ei mikään asia joka vaati enenmän niin tulisi onnistumaan.
Toki monet ihmiset ja kaverit on joskus sanonu että oon laihtunut ja plaa plaa mutta se ettei koskaan ite oo tykänny niin vetää fiiliksen aina pois.
Aina sanotaan että itseään pitää osata rakastaa koska vain silloin voi rakastaa toisia. Totta tavallaan mutta se että kun ei yksinkertaisesti ole sinut itsensä kanssa niin minkäs teet?! Viime vuoden alussa ehdin käydä salilla, sitten poika sairastui epilepsiaan eikä todellakaan osannut lähteä salille tietäen että lääkitys ei todellakaan oo kurissa, tietäen että kohtaus saattaa tulla koska tahansa. Ensimmäinen puoli vuotta veetin kanssa rajotti kaikkea, ei tiennyt kaikkea, ei osannut tai uskaltanut tehdä asioita. Sitte sitä liikuntaa ei enään harrastanu niin paljoa, sen mitä pystyi.. Sitte siihen tottui ettei sitä liikuntaa oo niin paljo niin se lähteminen esimerkiksi perus kävelylle oli vaikeaa ja ne kerrat kun pääsi lähtemään niin oli aivan ihanaa!
Mulla todettiin yli 8 vuotta sitte vaikea masennus ja sen kans on taisteltu kauan (puhutaan siitäkin myöhemmin) ehdin olla puolitoista vuotta ilman lääkkeitä kun erosin ex miehestä mutta sitten tuli tässä kesällä tilanne joka repi mua moneen suuntaan, repi palasiks sisältä ja tajus että asioiden on muututtava, lääkitys aloitettiin uudestaan ja kävin terapiassa.. Puhuin asioista jotka on ollu vaikeita, omasta jaksamisesta ja jatkuvasta yöllä valvomisesta pojan takia jos saain kohtauksen ja sitten kun tuli paremmat jaksot pojalla niin ei osannut enään nukkua, töistä tuli paskaa, siis se touhu sielä ja kaikki se paine ja stressi mikä mulle tehtiin koska mä tiedän ja osaan ja hoidan varmasti, joka johti totaaliseen työuupumukseen ja siihen päälle vielä kaikki sairaalakäynnit YKSIN, jumpat, verikokeet, epilepsialääkäri käynnit, toimintaterapia, fysioterapia, puheterapia, aivosähkökäyrä tutkimukset ja siitä johtuvat valvomiset, tuli tosta tietysti rutiinia mutta ei ikinä sitä toista tukena siinä jos ei itse jaksa.
Ainut helpotus ja oman ajan käyttö ilman lapsia päätyi aina siihen että ystävien kanssa istuttiin iltaa ja alkoholi kuului lähes aina kuvioihin, se oli mulle rentoa omaa aikaa vaikka sitä ei moni ymmärrä, siitä tuli myös turvonnut olo, se alkoholi kun ei tee hyvää kropalla jos siitä haluais millään tavalla pitää huolta.

Tänään päätin (tai no muutama viikko takaperin päätin mutta tänään otin käytäntöön) että nyt totta vieköön alotetaan se mistä on aina haaveillu, nyt ruokavalio uusiks, liikuntaa helvetisti enemmän ja motivaatio ja itsetunto korkealle. Tulee olemaan raskas taival, mutta ainut mahdollisuus.
Tein itselle motivaatio kuvan keittiön kaapin oveen toisessa on hyvin isokokoinen Jonna ja toinen bikini Jonna ( eli siis lehdestä leikannu kuvan ja laittanu oman naaman tilalle) jollekkin kuullostaa tyhmältä tai jopa hassulta mutta mulla se toimii, siinä on ne ääripäät mitä voin olla ja valinta siihen on täysin mulla.
Haluan korostaa että mulla ei o mitään isokokoisia ihmisiä vastaan, nyt vaan on kyse omasta kropasta ja siitä mitä pitää tehdä jos haluaa olla ylpeä. En saa nyt lisättyä sitä kuvaa tähän joten olkoon se vain mun motivaatio mutta kyllä se tästä lähtee ja nyt oikeesti, ruokavalio uusiks ja alkoholin käyttö melkein nolliin että tavoitteisiin voidaan päästä, salikortti myös pakko hankkia jossain vaiheessa.

Kiitos ja anteeksi

Jonna