kun oma pää ei kestä

En oo koskaan ollut mikään hirveen suuri avautuja mitä tulee muihin ihmisiin, enemmin sen tekee näin kirjottaen. se on aina ollu mulla se keino selviytyä ja saada ajatuksia eteenpäin. Tein sitä jo pienempänä, mulla on vieläkin kansiossa paljon tarinoita ja tekstejä omasta elämästä ja siitä selviytymisestä, osa niistä teksteistä on sellasia joita kukaan ei oo nähnyt. 
Tänään on jotenkin koko päivän ollut omissa ajatuksissa ja miettinyt paljon omaa elämää ja sitä miten tähän pisteeseen on tultu, kuinka paljon on joutunut taistelemaan selviytyäkseen päivästä. Kuinka paljon on  joutunut tekemään muutoksia mitä ei olisi halunnut, kuinka paljon pahat ja huonot asiat jäänyt mieleen ja kummittelee tieyissä tilanteissa. En sen kummemmin aio lapsuudesta avautua kun että se ei ollut mitenkään kovinkaan normaalia lapsuutta vaan siihen liittyy paljolti hyvin huonot muistot, nuoruus tuli ja meni.. aikuisen elämä piti aloittaa aikasin kun ensimmäinen lapsi syntyi, ei siis että se olisi ollut mitenkään huono aloittaa se aikuistuminen sillon,mutta se kaikki mitä tapahtui sen jälkeen niin on jäänyt mieleen. Vaikea masennus on ollut se joka vaikuttanut joka ikiseen päivään sen jälkeen kun se diagnosoitiin. On ihan hirveen vaikee yrittää selittää tiettyjä tunteita ja ajatuksia mielessä toisille jotka ei oo masennusta kokenut tai ole siitä mitenkään tietoinen. Vaikka sitä olis kuinka ollut pohjalla niin aina sieltä oli noustava, vaikka kuinka käytti lääkkeitä helpottaakseen oloa ja sitä että jokainen aamu olisi elämisen arvoinen. Neidin syntymän jälkeen on tapahtunut paljon muutakin joka on aina järkyttänyt omaa mieltä.. On pitänyt olla niin vahva ettei masennus pomppaisi esiin, 


Mä oon aina halunnut vanhusten hoitajaksi, ihan pienestä asti oon tykännyt vanhusten kanssa olla, koska mun mummi asui silloin talossa jossa oli paljon vanhoja ihmisiä ja sitä kautta tullut tutuksi millaista on elämä vanhuksen kanssa, tai sitä kuinka paljon ja missä ne tarvii apua. Pienenä sanoin mummille että musta tulee isona vanhusten hoitaja ja mummi oli niin ylpeä musta.  No kyllähän mä valmistuin joulukuussa 2013 vanhusten hoitajaksi ja kerkesin kaikenkaikkiaan myös koulun ohella tekemään 9 vuotta töitä. Siitä viimeset 2 ja puoli vuotta samassa paikassa. Vaikka masennus painoi päälle varsinkin aamuisin muttak kun sinne töihin pääsi niin siitä nautti. Se oli mulla myös jonkinlainen "pelastus" omasta arjesta mikä ei oo ollut helppoa pitkään aikaan.. Välillä osas nauttia siitä että pääsee pois kotoota ja pääsee tekemään jotain muuta, MUTTA myös sielä töissä kokoajan vilkuili puhelinta, jotenkin odotti kokoajan soittoa siitä että Veeti olis saanu epilepsia kohtauksen tai muuten vaan ollut kipeenä. Mä olin yleensä aina mukana sairaalakäynneillä kun Veetillä niitä oli, mä olin se joka otti palkattomia tai siirsi aamuvuoron iltaan tai toiseen päivään.. Se on ollut joka kerta haastavaa kun töitä piti tehdä mutta poika vaati niin paljon käyntejä ja kuinka paljon se oli kipeenä.. Kun ajattelee viime vuotta niin kaikenkaikkiaan sairaala käyntejä oli se 116.. se vaatii aikapaljon poissaoloja töistä.. Tammikuussa 2016 mä siirryin sataprosenttisesta työstä 60%.. olettaen että helpottais sitä että pystyy olla niin töissä kun pojan kanssa.. Mä todellakin luulin että se onnistuis ja että saa apuja tietyltä suunnalta niinä päivinä kun piti olla töissä ja sairaalassa samaan aikaan.. turhaan. Kesällä jäin kokonaan pois töistä. Sain täydellisen burn outin jo ennen pois jäämistä. Mutta kun jäin kotiin niin olo oli todella helpottunut, enään ei tarvisi taistella töiden ja pojan välillä,enään ei työaika muutoksia tai keskusteluja esimiehen kanssa. Nyt ehkä myös mieli pääsee lepäämään ja alkaisin voimaan paremmin.. Niin mä taas oletin.. Ja alku oli tosiaan helppoa kun ei ollut mihinkään kiire vaan sai vaan keskittyä poikaan mutta tuo jo olemassa oleva burn out vaikutti ja paljon. Masennus lääkkeet tuli uudestaan käyttöön kesällä 2016.. ei sitä kuvittelis että KESÄLLÄ joutuisi masennuslääkkeitä syömään mutta niin kävi. Olin ollut jo melkein kaksi vuotta ilman lääkkeitä ja olin päättänyt etten niihin enään lähtis,mutta sitten tuli tilanne kun joka ikinen ilta tuli itku, ihan vaan kaikesta. Sitten itku saattoi tulla koska vaan, ihan kaupassakin ollessa joutui nielemään ettei purskahtais itkuun. Välillä ahdisti niin kovaa että olis tehnyt vaan mieli juosta johonkin suuntaan ja olisin ollut valmis juoksemaan niin kauan kun ahdistus ja masennus lähtis pois, mutta eihän se toimi niin. 

Mä oon hirveen hyvä ollut aina työntämään ihmiset mun luota, ihan vaan olemalla kotona suljettujen ovien takana, tai omalla käytöksellä. Ja se kuinka viimeset vuodet on mua muuttanut ja toisaaltaan opettanut.. Se millanen olin ennen ja mitä nyt niin iso ero enkä tiedä enään onko se hyvä vai huono asia. Nykyään oon niin suorasanainen että ei paljoakaan ehdi miettiä sanojaan, ennen siedin itelle kaiken paskan miettimättä sitä voiko mulle noin puhua, se mitä aiemmin jouduin tekemään halusin tai en ja nyt kun miettii niin en tee mitään mitä en halua, on se välillä itsekästä tai ei. Oon hyvin kärkäs nykyään ja välillä hyvinkin ruma suustani, mutta sen oon oppinut tuolta jostain.. Monet illat sitä miettii miten tähän on tultu että omaa persoonallisuutta inhoo, koska mä en oo tällänen. Ja se myös mitä mä oon oppinu siitä mitä haluan muilta ihmisiltä. Ystävä porukka on pienentynyt tosi paljon, siihen on syitä jos jonkinlaisia mutta tällä hetkellä mulla on parhaat ystävät jotka osaa tukea ja auttaa. Ne ei oo mua pois työntänyt silloin kun olisi ollut siihen hyvä mahdollisuus. Olen hyvin kiitollinen ystävistäni jotka jaksaa mun valituksia kuunnella ja tukea kaikessa mitä tässä nyt on ollut ja vielä tulevan pitää. 

Viime blogissa kirjoitin tuosta Veetin epilepsiasta ja siitä mahdollisest kortisoni hoidosta ja siitä kuinka en sitä hoitoa todellaakaan halua, mutta jos ei muu enään auta niin pakko se on siihen lähteä. No lääkäri soitti ja sanoi että EEG käyrä on katsottu ja kortisoni tullaan aloittamaan hyvin hyvin todennäköisemmin. Lääkäri päättää alotetaanko se i.v vai p.o .. eli siis suonensisäisesti 3x kuukaudessa vai suun kautta joka päivä. Ja tuo suun kautta olisi parhain vaihtoehto, MUTTA Veeti ei suostu pillereitä ottamaan.. ja vaikka ottais niin pelkään kuollakseni niitä mahdollisia sivuoireita yms mitä tämä kortisoni hoito tuo tullessaan.. Se että kaikki nää aiemmat lääkekokeilut veetillä on ollut todella raskaita ja tää tulee olemaan raskain.. Se kuinka mahdollista on saada esim keuhkokuume tai osteoporoosi.. tai ne mielialavaihtelut joita on muutenkin veetillä ollut ja tuntuu että ne on ollut mahdottomia, mutta ne toiset on sitten varmasti kovemmat.. ja varsinkin tuo infektio herkkyys kun poika muutenkin saa kaikki pöpöt niin nyt vielä varmemmin.. Se mahdollisuus että Veeti häviää lääkkeisiin, se ettei tunnista omaa poikaa kun vahvat lääkkeet vie pojan mennessään, mutta pelkkä epilepsia tulee sen tekemään ( ja on jo osittain tehnyt) ilman kortisoni hoitoakin.. 
Mun ajatukset on ollut ton puhelun jälkeen hyvin sekavat, en oikeen tiedä miten asia äitinä pitäisi ottaa. Mua ei tosiaan oo enään mikään tsemppipuhe mistään suunnalta auttanut. Tiedän vaan että tulevat kuukaudet tulee olemaan hyvin raskaita, ja kun miettii pientä poikaa joka oireilee lääkkeistä niin se on kurjaa kattottavaa. 
Tässä asunnossa kun on vielä yksi pikku teini, mun pian yhdeksän vuotta täyttävä Aada joka oireilee kovasti pikkuveljen sairauden takia. Se jatkuva seuraaminen neidillä, se pelko jos se veli saakin kohtauksen ja seurailee tuleeko poissaolokohtauksia vai ei ja kaikki se väkivalta mikä pikkuveljeltä tulee yllättäen tai ei, mutta kohdistuu useimmiten Aadaan.. Se kuinka paljon neiti joutuu kärsimään veljen sairaudesta ja kuinka hektistä meijän arki on kun aina pitää miettiä kuinka Veetin päivä on mennyt tai onko väsynyt tai aggressiivinen ja sitä mukaan eletään päivästä toiseen. Epäreilua neidin mielestä kun mitään kivaa ei koskaan voi tehdä. Vaikkakin tehdään vaikka mitä mutta neiti ei osaa olla kiitollinen ja tyytyväinen. Itse ihan hukassa neidin kanssa koska kummallakaan ei oikeen kärsivällisyyttä löydy tietyissä asioissa ja kuinka tämä kasvava neiti vaatii oman osansa kaikesta, myös mun huomiosta.. Ja sitten kun saa olla neidin kanssa niin väkisinkin miettii poikaa ja sen pärjäämistä, Eli mun aivot ei koskaan saa periaatteessa levätä minkään asian suhteen ja varmaan sen takia yöunet on mitä on.. 

Mulla oli tarkotus valmistua joulukuussa 2017 vammaistenhoitajaksi ja olin aluksi tosi innoissaan siitä ja mitä lähemmän koulun alku tuli niin sitä epävarmempi siitä olin. Krkesin olla koulussa päivän kunnes alkoikin jo työharjottelu.. Pari viikkoa eteenpäin ja jo 6 päivää poissaoloja.. ja syy siihen löytyy musta itestä. En tiedä onko stressi aiheuttanut tämän vai mikä mutta nyt tutkitaan VKS mun jatkuvaa päänäsärkyä ja muita oireita. Kiireellinen lähete on jo ollut silmäpolille missä kävin ja nyt kiireinen lähete on menossa korvapolille.. Hirveesti yrittää olla miettimättä oireita ja mahdollista "löydöstä" tai syytä siihen mistä tää kaikki johtuu.. mutta pakko se on selvittää. Pahin oire tällä hetkellä päänsäryn yms lisäksi on tää muisti, ja kuinka sitä unohtaa yhtäkkiä paljon asioita ja ihan niitäkin mitä just tehnyt tai sanonut.. pelottavaa! mutta sitten taas kun miettii perhettä niin eipä sitä oo aikaa itestä huolehtia. 
Ja takasin tohon kouluun .. En siis aio yhtään stressata mitään koulua koska näyttää tätä stressiä muista syistä jo olla. 
Nykyään jokainen päivä menee täysin masennuksen armoilla, toiset päivät on hyviä ja helppoja mutta toiset päivät on vaikeita ja huonoja. Oma ajattelu ei auta yhtään vaan se on se vi#un masennus.. siltikään ei luovuteta !!! 

Pahoitteluni tästä avautumisesta mutta helpotti. Nyt voi taas hengittää. Huomista iltaa kovasti odottaen <3